"Näätkö levottomat kasvot jotka harhailevatpienet yksinäiset sielut jotka odottaa että tulis joku helvetin ihme ja korjais ne mukaantääl on liian monta kättä ilman taluttajaatääl on liian monta suuta ilman sanottavaa"
Olen hukassa.
Miten sen oikein saisi tuotua sanoilla esille.
Olen yksin.
Hyvin ärsyttävää, että en tiedä enään mitä tahtoa, mitä toivoa, minkä vuoksi elää.
Silti, mä jaksan. Oon vahva. Jaksan päivän ja hetken kerrallaan. En mieti tulevaa, enkä jää kitumaan menneeseen.
Ikinä en silti pysty itselleni antamaan anteeksi niitä kaikkia virheitä, mitä oon koskaan kenellekään tehnyt.
Se syö ihmistä. Tärkeintä olisi antaa itselleen anteeksi. Mutta tekoni ovat anteeksi antamattomia..
Nyt joku luulee, että oon tappanut jonkun. Kirjaimellisesti en, mutta kuvainnoillisesti juu. Itseni.
Ei, en ole masentunut enkä angstin vallassa,en myöskään itke, en enään. Osaan mä sentään vielä hymyillä ja nauraa tarpeen tullen.
Osaan myös nauttia elämän pienistä asioista. Sehän on tärkeintä ?
